VILLINAINEN; LUONNONRYTMISSÄ KULKEMINEN

SYYSKUUSSA 2021

 Näinä päivinä hanhet ovat merkinneet minulle paljon. 

Niiden ääni, joka kutsuu minua kiiruhtamaan ulos Vapauden Asemalta ja katsomaan ylös taivaalle. Olen seurannut kuinka ne harjoittelevat auran muodostusta ja voimistavat siipiään.


Neuvovat kaakattaen nuorimpia. Ja keskustelevat missä järjestyksessä kukin lentää.
Olen vilkuttanut niille ja huutanut Hyvää Matkaa Nähdään Espanjassa vaikka en tiedä pääsenkö sinne koskaan. Minä toivon. Se on kuiskaus tuuleen. Tuuleen kuiskatut asiat päätyvät jumalille.


Olen jotenkin salaa toivonut, etteivät ne lähtisi vielä sillä minulla on vielä muutama asia tehtävänä täällä. Haluaisin lähteä samaan aikaan, kuin ne.
Eilen tapahtui dramaattinen käänne. Kuulin tuttua kaakatusta mutta ääni oli valtava niin suuri ja voimakas. Katsoin taivaalle ja siellä oli silmiinkantamattomiin hanhia.

 Tuhansittain hanhia valui pääni yli, kuin tiedon laiva.


Järkytyin lähtivätkö ne jo nyt? Se tietäisi kylmempiä ilmoja. Ne lähtivät ja minä vielä odotan. 11 päivää. Tuntuu iäisyydeltä. Mutta silti se tuntuu siltä, että olen jo melkein matkalla.


Hanhien myötä olen ymmärtänyt kuinka syvässä yhteydessä luontoon olen. Mietin aina miksi muutan keskellä pimeintä aikaa loka-marraskuussa? Ymmärsin sen vasta nyt katsoesssani hanhia.


Olen vuosia seurannut luonnonrytmiä. Ymmärtänyt sen vaikutuksen kehooni ja mieleeni keväisin, kesäisin ja talvisin mutta vasta nyt tajusin syksyn osuuden.
Ymmärsin myös vihdoin miksi kurkien lähtö Pernajasta sai minut vajoamaan polvilleni maahan itkemään. Olin pohjattoman surullinen. Luulin sen liittyvän kuolemiseen ja mätänemiseen.


Olin väärässä. Se johtui siitä, etten seurannut niitä. En toteuttanut villiä luontoani. En kuunnellut suden kutsua sisälläni. Joka kaivaten lauloi vapaudesta, naiseudesta, jonka tukahdutin yhteiskunnan liukuhihnan alle. Rooleihin, joita esitin yhä uudestaan ja uudestaan.


Äiti, vaimo, hoivaajaa, rakastajatar, alistuva työläinen, miehen nyrkin edessä. Kapinallinen osa minussa nousi muureille yhä uudestaan ja uudestaan. Pui nyrkkiä hallituksen toimia vastaan huutaen nyt saa riittää.


Ymmärtämättä, että kapinoin myös itseäni vastaan. Sitä osaa, joka aina mielenosoituksen jälkeen kulki kotiinsa herätäkseen seuraavana päivänä samanlaiseen huonosti palkattuun työhön.


Kunnes eräänä päivänä todella sain tarpeeekseni.


Nousin ylös ja päätin toteuttaa sydämeni kutsun. Suurimman unelmani. Sen kaiken mitä kohti olin kulkenut.


Se kaikki mikä meni monissa kerroksissa lävitseni, kuin monta erillilstä lankaa. Tavoitin ne kaikki seuraamalla niitä. Riisuen eri roolit minusta, kuin liasta raskaaksi käyneen tanssiaispuvun. Työstin niitä ja palmikoin niistä vahvan köyden. Lopulta ne nivoutuivat yhdeksi tarinaksi.


Itsensä löytämiseksi.


Tämä on minun luontoni. Aidoin itseni. Se villi voima, jonka ihmiset näkevät minussa. Vapaana virtaavaa, kuohuvaa. He ihmettelevät mikä saa minut kulkemaan.
Minä kuulin villinaisen kutsun. Ikiaikaisen laulun sisälläni ja minä päätin vapauttaa tuon valtavan voiman.
Sieluni laulun maailman tuuliin.

Kommentit

Suositut tekstit