NOITA SANAN HISTORIAN LIITOS NYKYPÄIVÄÄN

Muistan kuinka ilmoitin lähipiirilleni ottavani NoitaTaival tilini käyttöön. 

Ei sana Noita ei resonoi minulle. Se on jotain pahaa ja mustaa. 

Miten synkeä kaiku voikaan olla yhdellä sanalla. ja mikä polku oli itselläni tähän kasvumatkan pisteeseen. 

Elämäni aikana en määritellyt itseäni miksikään. asiat olivat luonnollisia sellaisenaan, kuin vesi purossa. Ei minun tarvinnut. 

Tein vain asioita arjessa niin, kuin olin aina tehnyt. Kuljin metsissä höpötellen luonnolle ja eläimille. Sieltä löysin aina rauhan. 

En unohtanut kosketustani universumiin ja näkijän lahjojani ne olivat aina läsnä mutta vaikean elämän polkuni myötä ne jäivät taka-alalle kunnes päälle kymmenen vuotta sitten ne tulivat voimalla takaisin. 

Opiskelin Reikiä Reiki Senseiksi ja Karunaa Karuna Masteriksi. 

Luovuin Reiki koulutuksista ja hoidotkasn joita tein eivät olleet koskaan puhdasta Reikiä tai Karunaa minulla oli oma tapani hoitaa ja myöhemmin kun rumpu liittyi mukaan tapa muokkautui lisää. 

 Jotenkin ne eivät istuneet minuun tässä kehossa vaikka Japani on ollut syntymästäni asti minulle läheinen. Alkuperäisen Japanilaisen Reikin ooiskelun parissa hurahtikin kolme vuotta. 

Energiahoitoja tehtiin jo lapsena sanalla healing,  mistä lie sana tullut 1970 luvulla, ehkäpä isäni akupunktio opeista. 

Tutkailin Shamanismi nimen alle liitettyjä tapahtumia ja Ketun Henki tilini läheni luonnollista olotilaansa. Heimotietous.

 Silti liitin tuon nimen  ja y-tunnuksen, pitkälti Reikiin. Sain sysäyksen nimeen Inari Kamista Reiki tunnilla ja jotenkin assosisaatio säilyi vaikka Ketun Henki sopisi, kuin nenä naamaan metsäiselle Noidalle. 

Ketun Hengen aikaan kirjoittelin vielä ahkerasti blogeja. Yksi niistä oli Vapauden Asema nimeä kantava. Kun sen oli aika muokkautua pohdin Ketun Henkeä mutta jotenkin se ei resonoinut blogin nimenä eikä Rakkauden Taika Kauppakaan. 

Vuonna 2019 perustin NoitaTaival blogin. Liitin siihen Instagram tilin ja sitten ne vain jäivät hyödyntämättä. 

Lähtöni maailmalle sai taas Vapauden Asema tilini julkaisut etenemään. Huomasin kuitenkin, jonkun ajan kuluttua maailmalla, että pelkkä matkailuista julkaiseminen ei ollut minun juttuni. 

Mystiikka oli ja on ollut aina osa arkeani. 

Ketun Henki ei kuitenkaan ollut enää se mitä kaipasin. Reiki jutut ja shamanismi alkoi tökkimään.  

Niinpä sitten tapahtui luonnollinen jatkumo. Aloin käyttämään enemmän NoitaTaival tiliä. Hetken julkaisin kolmelle tilille mutta se ei enää jaksanut innostaa. 

Tänään katson taaksepäin ja näen sen mihin edesmenneen mummoni vierailu luonani vuonna 2018 minut vei. 

Hän sanoi, että minun pitäisi uskaltaa mennä syvemmälle. Muutama kuukausi eteenpäin lähdin maailmalle Rinkka selässä ja vierellä uskollinen ystäväni vihikoira Ulla. 

Tuo matka johti lopulta tähän pisteeseen tänään. 

Eilen käänsin Noitakortteja ja sain viestin, että esivanhemmillani on asiaa. He selventäisivät polkuni seuraava askelta. Pyysin heitä tulemaan kertomaan sen. Yön nukuin syvästi, kuin lapsi. 

Aamulla katsoin Kristallipalloa sillä asia ei ollut selvinnyt yön aikana. 

Mieleni pölötti niitä näitä vaikka pöydällä tanssi energiaa pallon ympärillä. Niinpä tein aloituksen uudestaan ja vain tyhjensin mieleni. Lopetin katselmuksen lyhyeen ja mieleeni iskostui juureni. 

Sieltä johduin etsimään pidemmälle, kuin Karjalaan. En itse asiassa etsinyt sanaa Noita vaan sitä mistä esi-vanhempani ovat tänne tulleet ja putosin kiehtovaan artikkeliin.

-Kantaurali on kieli, jolla eräs ihmisjoukko jutteli juteltavansa ja lauloi laulettavansa noin 4 500 vuotta sitten Länsi-Siperiassa Uralvuorten eteläpäässä. Kyseessä on suomen kielen vanhin tunnettu kantamuoto.

— Kantauralin sanastoa on suomessa edelleen paljon, mutta äänteiltänsä ja osin merkityksiltänsäkin niin muuntuneina, ettei niitä äkkiseltään tunnistaisi, sanoo Helsingin yliopiston vieraileva tutkija, kielitieteilijä Santeri Junttila.

Jotkut kantauralin sanat kuulostavat kyllä tutuilta: śilmä tarkoitti silmää, künči kynttä, tälwä talvea, kala kalaa, śijil(i) siiliä, muna munaa, käli kieltä, nojta noitaa, emä äitiä, weti wettä ja päjwä päivää. Myös monet verbivartalot ovat tunnistettavia: meni-, läkti-, elä- ja niin edelleen.-

Lainaus Helsingin Yliopiston artikkelista tästä linkistä pääset lukemaan koko artikelin Ennen Suomea ja Saamea Suomessa puhuttiin lukuisia kileiä

Juuretonta minua on elämänmuutokseni myötä kiehtonut juureni. Lähijuuret tiesinkin. Karjala ja Savo. Mutta minussa on aina vaikuttanut, jokin syvempi voima, se joku joka ei katso pelkästään tähän aikaan tai nuoren Suomen itsenäistymisen aikaan. Ei mummini Sortavalaan tai ukkini Juukaan. 

Katsoin savolaisen sukulinjani tätejä. Pieniä, lyhyenläntiä jopa komea kyömynenä ja jotenkin heidän olemuksensa sai minut ihmettelemään mistä he olivat kotoisin. Minulle he näyttivät ratsastaneen suoraan Mongolian aroilta tänne. Anteeksi kultaiset ihanat tätini olette ja olitte kauniita kehoissanne juuri sellaisin kuin olette.

Tähyän pidemmälle, ulotan etsintäni pidemmälle ja se sama matka näkyy kerroksissani, joita riisun elämäni sykleissä. Olenkohan lopulta vain alkumuna? 

En tiedä miksi tällä kaikella on minulle väliä. Tunnen juuriani ja menneisyyttäni jo paljon. Ihmiselämän ja muutaman muun verran. Koen olevani suomalainen ja ylpeä siitä mistä olen kotoisin. Mutta silti minua piinaa jokin syvempi juonne. 

Aika ajoin näen maailman syklit. Näen miten ne kietoutuvat toisiinsa. Näen ihmiset yhdistävät kolmionmuotoiset energia väylät. Tunnen historian laulun ja kuulen sen kaikuja kulkiessani vanhoilla paikoilla.

Putoan keskelle keskiaikaista kylää ja sen tohinaa metsässä kävellessä. Mikään moderni ei kiehdo vain vanhoissa taloissa tunnen eläväni. Tunnen luovuuteni lähtevän lentoon ikiaikaisissa maisemissa.

Uskon etsiväni ymmärrystä siitä miksi puhkesin sydäntä raastavaan itkuun Astuvansalmella nähdessäni kalliomaalauksen käden. Se itku oli sitä syvää surua, kun joku läheinen ja hyvin rakas on kuollut. Sitä ennen olin omituisesti päätynyt Puumalaan asumaan. 

Eräänä iltana tuli mieleeni katsoa mitä oli lähettyvillä nähtävyyksiä ja ´löysin Astuvansalmen. Toki olin tiennyt jo vuosia sen olemassaolon mutta en ymmärtänyt olevani siinä ihan lähellä. Sama asia tapahtui putosin kauas historiaan. 

Harmaissa nahoissaan hahmot kulkivat siellä. Puhkesin rintaa raastavaan itkuun. Itkin ja itkin ja tunsin kuinka minua kutsuttiin. Muutama viikko eteenpäin olin palaamassa ystävieni luota Helsingistä ja silloin navigaattorini päätti puuttua asiaan. Niinpä huomasin olevani matkalla kohti Mikkeliä enkä suinkaan Kutostietä kohti Imatraa. 

Sieltäpä sitten jouduin Astuvansalmelle ja matka läpi metsän oli huikea. Kuljin kaksin koirani Ullan kanssa. Emme tavanneet ketään eikä kukaan ollut myöskään tuossa vaikuttavassa paikassa. Se oli kuin järjestetty meille. Itkin ja kuulin Kuikan huudon. Se sukelsi hyvin läheltä rantaa sitä paikkaa, jossa seisoin. 

Hetki oli täynna syvää pyhyyttä. 

Lopulta, kun olin saanut itkuni rauhoittumaan ja tunsin että voisin jo palata autolle tuli paikalle muita ihmisiä. Heitä tuli vastaan myös polulla paljon ja siitä huomasin kuinka tarkoituksenmukaista matkani oli.

Ja ehkä parempi niin vaikka minua ei itkeminen haittaa. Mutta millä selittää, että tiedän tekijän. Tunnen hänet läheisesti. Tuo käsi kaukaisuudesta 5000 vuoden takaa. Minä vain tiesin tuntevani hänet.

En tiedä kuinka pitkälle mummini minua patistaa. Mutta tiedän nyt, että vastaus piilee historiassa. Pikkuhiljaa kaikki saa merkityksensä. Pala palalta. Ja siksi sillä on merkitystä mistä olen tullut ja mitä sanaa haluan tällä hetkellä käyttää.