NOITASISKOT JA KULKEMINEN ASTRAALIKEHOSSA

Hiekka rahisee jalkojeni alla. Kävelen hiekkatietä, joka muistuttaa kylänraittia. Vasemmalla puolella peltoja kellertävine viljoineen. 

Oikealla puolella tietä usva leijuu ikivanhojen kuusien yllä, jotka seisovat tiiviissä rivissä, kuin vartiosotilaat. Ne näyttävät ensi vilaukselta kuusiaidalta. Kuristava tunne kurkussa ei jätä rauhaan se liittyy kuusiaitaan. 

Tajuan, ettei se ole kuusiaita vaan metsä. Puut ovat korkeiksi kasvaneet  Tiheä suuri kuusimetsä.

Tuuli pyyhki usvaa sivuun. Vetäisen kiivaasti henkeä. 

Kuusien takana on valtava punainen kartano. Katson sitä se pelottaa ja kutsuu.

Hyppään tieltä oja yli ja kävelen kartanon ovelle. Astun sisään. Keskelle tohinaa. Näen valtavasti huoneita. Naisia kiirehti askareissaan sinne tänne. 

"Tulitpas, Vihdoinkin" Sanoo nainen vihreässä mekossaan. Hänen paksut mustat kiharat hiuksensa ryöppyävät villinä olkapäille. Hän on yrittänyt sitaista niitä kiinni punaisella nauhalla. Se roikkuu löyhänä hiuksissa pysyen kiinni, kuin näkymättömän voiman pitelemänä.

Muitakin naisia tulee ympärillemme. He kaikki pysähtyivät kesken askareiden. He ovat hiukan paheksuvia mutta iloisia tulostani.  

Tiedän paheksunnan olevan siitä, että olen aina hieman kuriton. Karannut taas tehtävistäni kuten ennenkin. Kuljin, kuten halusin. Livahdin matkoilleni enkä seurannut niin tarkasti sääntöjä.

Mielestäni olin ollut poissa koko tämänhetkisen elämäni ja silti tiesin, että olin ollut poissa vain joitakin tunteja. 

He olivat odottaneet minua. Olin yksi heistä. Hiukan omapäinen mutta kuitenkin heidän sisarensa ja tyttärensä. 

Sitä tunnetta en ole kokenut eläissäni kehossani. Näiden 54 vuoden aikana. Mutta nyt koin sen. Minä kuuluin sinne. 

Olin kotona. 

NOITASISKOT, AUTTAJAT JA OPASTAJAT

Sydämeni laulu on vain lisääntynyt tuon yön jälkeen. Olen ollut siellä niin usein. Unvassa. (UNVA=Uneen ja valveen raja, Hetki jolloin tietoisuus muuttuu). Heidän luonaan. Vuosien aikana. Yö yön jälkeen. Oppimassa. Tanssimassa. Juhlimassa. Elämässä.

Ja jokainen päivä he ovat kanssani. Tunnen heidän läsnäolonsa. Näen heidät. Iloisine nauruineen.

Elämäni on jakaantunut. Vasta nyt jotenkin ymmärrän miksi koko tämänkertaisen kehoni elämän olen tuntenut syntyneeni väärään maahan. Väärään perheeseen. Ja ikuisen ihmetykseni ketkä oikein ovat vanhempiani? Varsinkin, kun kaikki tiedotkin syntymästäni, syntymäajastani ja terveystietoni lapsuudesta ovat kadonneet.

Tarinan mukaan olen syntynyt Helsingissä elokuussa 1969 mutta tulen ihmisten ilmoille omituisine etunimineni vasta joulukuussa. Mutta loppujen lopuksi sillä ei ole merkitystä.

Olin kotona. Tuo valtava kartano ja sen huoneet. 

En tiedä miksi siitä yöstä tuli niin erilaista, kuin aiemmin. Ja sitten se kaikki ryöpsähti esiin yhdistyen yhdeksi pitkäksi elämäksi. 

 Ne kaikki yöt, kun tanssin talon pihalla naisten kanssa koskettaen täysikuuta. 

Unet joissa kiipesin taloon, joka oli täynnä naisia ja he tulivat halaamaan. Sanoen tervetuloa. 

Punaiset hiukset, vaaleat hiukset. Eri väreinä, värisinä. Elegantteina. Kiireisinä. Itsetietoisina. Huiveilla sidotut hiukset, pienet kauniit koristeet hiuksissa. Pitkine kauniine mekkoineen. 

Kuin olisin mennyt aina sukuloimaan jonnekkin. . 

Ehkä joku teistä tietääkin sen tunteen "oi ihanaa kultaseni, että tulit" sanoo sukulainen, joka rakastaa paljon mutta jota ei ole nähnyt muutamiin kuukauksiin. Sain aina innokkaita halauksia ja tervetulo toivotuksia.

Ja aamuisin heräsin iloisena, kaivaten ja ihmetellen. Usein silti järkyttävän väsyneenä vaikka olin levännyt kaikki ne yöt. Nukkunut, kuin tukki 8-12 tuntia.

Olin siellä myös oppimassa jotain uutta. Syklien muutokset liittyvät myös voimakkaasti näihin kohtauksiin. Kuin kiipeäisin aina vain ylemmäksi ja ylemmäksi

En enää tiedä kumpi elämäni on unta? Tiedän vain, että odotan taas "yötä" palatakseni kotiini. Ja silti juuri tällä hetkellä minulla on niin rauhallinen olo. He ovat täällä ympärilläni aina. Ovat aina olleet. Olen nähnyt ja tuntenut heidät analysoimatta, miettimättä.

Välillä kiukutellut ja käskenyt heidän suksia helvettiin mutta olen aina tiennyt, että he ovat lähelläni.  Minun ei tarvitse tehdä rituaaleja kutsuakseni heitä, ei meditoida, ei vaipua uneen. Tunnen heidät nytkin kurkkivan olkapäideni yli. Hiukan painavina koska energia nojautuu eteenpäin.

Hymyilyttää on hyvä olla. Joku sipaisee poskeani. Olen kiitollinen heistä. Heidän tuestaan ja avustaan. Suojeluksestaan.

Polku avautuu taas hetkeksi kaikkinensa ladaten silmiini kuvia ja tapahtumia. Ymmärrän elämänmittaisen lempivärini punaisen. Se kertoo aidoista juuristani, laajenemisesta, rakkaudesta, intohimosta. Sen väri kertoo perheestä, sisaruudesta, perimästä ja kotiinpaluusta.

Tiedättekö miltä tuntui kirjoitta sanat Punaisen Kartanon Noita tytär? Se kylmä kutitus selässä, joka sai minut kiemurtelemaan ja kihertämään. Vastusteluistani huolimatta se hulluus ilmentää mitä koin ajoi minua eteenpäin kolmekymmentäkuusi tuntia.  

Ja kun olin valmis tunsin, että minun piti ottaa 2 kynttilää, ruusu suitsuke, alkoholiton olut ja mennä luontoon. 

Istuin alas pinjan juurelle. Paljaat jalat äiti maata vasten. Sytytin kynttilät eteeni ja suitsukkeen. Avasin oluen ja kaadoin sitä hiukan luonnolle. Verho avautui saman tien.

Luonto sukeutui tunneliksi, kuten tuhansina kertoina aiemminkin. Ei ollut toista aikaa, ei toista ulottuvuutta. Kaikki oli siinä kuten elämässä aina. Samassa hetkessä. Samalla janalla.

Istuin siinä ja he olivat siellä, kanssani.

Nainen hiukset nutturalla sylissään muutaman vuoden ikäinen lapsi valkoisissa.  

Nainen ja mies. Kävelyllä yhdessä. Naisen päivänvarjo supussa kauniisti maata kohti, kuin auttaen askelluksessa.

En tarvitse sanoja ja kuvia itseäni varten mutta halusin jakaa kanssanne kaiken tämän sillä siihenkin on pakottava tarve. Kirjoittaa, puhua, ilmentää. 

Etsiä Punaisen Kartanon Noitasisaruksia sillä uskon, että en ole ainoa täällä, tässä elämässä.

Minä kosketan teitä sydämeni rakkaudella ja kutitan niskaanne sormillani, jotta tiedätte minun olevan täällä ja etsivän teitä.

Rakkaudella Riikka-Lea Punaisen Kartanaon Noita Tytär ja Sisar

Vuosia olen kertonut ystävilleni vasemman puolen särystä päässäni hiukan ohimion takana. Olen tiennyt lukinneeni sinne jotain. Ja nyt tiedättekö tuon yön jälkeen minua ei enää särje.