MIKSI HALUAISN USKOA OLEVANI MERKITYKSETÖN, KUN MINULLA ON KYKY YMMÄRTÄÄ, ETTÄ OLEN MERKITYKSELLINEN?




Katsoin uteliaana ulos ikkunasta. Siellä seisoi mahtava jättiläinen ja jättiläisen vierellä valtava susi baskeri päässä kallellaan. Suden vieressä toinen jättiläinen ja toinen. 

Suustani purkautui kysymys. "Ulla olemmeko tulleet jättiläisten maahan?" Siirsin katseeni vierelläni kainalossani istuvaan koiraan, joka nyökkäsi. Ääneni kohosi falsettiin: "Ymmärrätkö sinä puhetta?" Koira tuhahti kyllästyneenä, käänsi selkänsä ja lähti omalle pedilleen nukkumaan.

Tunsin itseni suunnattoman typeräksi. Miten monta kertaa oma skeptisyyteni ja uskomaton rajoittuneisuuteni onkaan minua hämmentänyt.

Katsoin ulos ikkunasta enkä hämmästynyt sitä mitä näin. Jättiläisiä ja susi baskeri päässä. Aprikoin uteliaana  ajatusta, että olimme tulleet jättiläisten maailmaan. Mutta otin asiakseni hämmästellä ilmiselvää seikkaa, koiraystäväni, familiar Ullan, ymmärryskykyä. 

Jo tuolloin olimme monissa liemissä keitetyt ja tiesin hänen tulleen luokseni syystä. Minä tarvitsin häntä ja hän tuli. Tuo sielu jonka kanssa olimme jakaneet elämän, jos toisenkin. 

Kuljimme yhdessä kuin mieli ja ajatus. Niin fyysisessä kuin energeettisessäkin. Hän kulki matkoillani vaaleanpunaisena energiana. 

Ensimmäisen kerran huusin häntä apuun, kun sain ikiaikaisen riivaajan kimppuuni. Sen kerran jälkeen tiesin, että hän kulki mukanani myös tuntemattomassa. 

Hän on käynyt myös monien erityisherkkien ystävien luona. Ullan fyysinen matka päättyi Andalusiassa 28.1.2022  tammikuussa mutta hän on aina sydämessäni.

Minua hävetti se, että pidin itseäni jotenkin ylivertaisena. Ei se etten ymmärrä jonkin lajin puhetta tee minusta ylivertaista. Se osoittaa vain kuinka rajoittunut olen. 

Ja se mitä en voi ymmärtää järjelläni päivätajunnassani ei ole ennekään minua estänyt ymmärtämästä, ettei minun tarvitse kaikkea ymmärtää.

Kuulostaako sekavalta? Annan esimerkin.

 Tunnet kutsun. Selittämättömän kutinan tai olet tilassa jossa et aidosti mieti käännöksiäsi ja yhtäkkiä vain havaitset olevasi jossain paikassa jossa tekee hiukan mieli jaloitella. Ajoit, kävelit, matkustit jonnekin. Löydät sieltä jotain upeaa. Jotain mikä sytyttää energiasi. Jotain mikä saa sinut tuntemaan sillä hetkellä, että olet siellä paikalla syystä.

Ehkä mietit miksi sinut johdatettiin sinne? Etsit viitteitä, seinistä, raunioista, puista, jopa pizzerian henkilökunnasta. Välttämättä sen jälkeen ei tapahdu muuta, kuin että nautit paikan nähtävyyksistä ja koet ihania elämyksiä koska luotit johdatukseen.

Ihana mieleenpainuva tunti,  viisi tuntia, päivä tai pari vierähtää. Tunnet aina myös sen, kuinka joku paikka toivottaa tervetulleeksi ja tunnet myös sen, kun sinua ei enää tarvita. Tulee vahva tunne, että on aika lähteä jatkamaan matkaa.

 Lopulta lähdet ilman sen erityisempää kokemusta, kuin huikeaa iloa ja kiitollisuutta siitä minkälaiseen paikkaan sinut johdatettiin. Muistelet sitä hymyssä suin. 

Pohdit mikä tarkoitus sillä kaikella oli? Se ei koskaan aukea sinulle vaikka tiedät jollain ihmeellisellä  tavalla, että se paikka oli merkityksellinen, että juuri sinne sinun piti mennä. 

Energiatasolla tapahtuu paljon asioita, joita me emme ymmärrä. Me tiedämme mutta emme ymmärrä. Ihminen joka on syvässä sydän yhteydessä ja luottaa siihen miltä tuntuu juuri nyt ja toimii sen mukaan ei ole impulsiivinen, ei ailahtelevainen. Hän noudattaa omaa polkuaan ja luottaa, ettei hänen tarvitse tietää eikä ymmärtää. Hän ymmärtää, että sielu tietää ja hän seuraa vain aavistustaan.

Ei ole helppoa olla johdatuksessa. Voi kuinka helppoa se olisi kuin kaikki olisi kuin alussa kuvailin. Siellä kävelee jättiläisiä ja koirani puhuu meidän kieltämme eikä se olisi yhtään outoa.

Oikeasti juuri niin käykin energiatasolla ja sillä tasolla missä olemme vielä  yhteydessä universumin salaisuuksiin. Niihin jotka tiedämme rajattomassa mielessämme todeksi mutta rajoittuneessa mielessämme mietimme, olisimmeko valmiita mielisairaalan osasto kuudelle lepäämään hyvin pitkäksi aikaa.

Energiatasolla meidän elämämme ja olemisemme jossain tietyssä paikassa tiettynä aikana on äärimmäisen tärkeää. Sillä ei ole väliä ymmärrämmekö miksi. 

Se kaikki helpottuu, kun lakkaamme kyselemästä miksi. Ja alamme kyselemään miksipä ei? Mikä minua rajoittaa? 

Miksi haluaisin uskoa olevani merkityksetön, kun minulla on kyky ymmärtää, että olen merkityksellinen? 

Tärkeä osa universumia ja sen toimintaa. Ilman pienen pientä ratasta sitä huomaamatonta, jopa suuren suuri aseman kello pysähtyy. Jokainen osa on tärkeä. Niin myös maailmassamme. Täällä ei ole mitään mikä ei kuulu tänne.

Sillä se mikä ei kuulu tänne ei ilmaannu. 

Mutta se minkä kuuluu milloinkin olla missä lie se ilmaantuu sinne yhtä varmasti, kuin aurinko taivaalle. Elämällä on keinonsa saada se tapahtumaan mitä tarvitaan.

Luottaessasi itseesi ja aavistuksiisi tarvitset aloittelijan mielen. Kuin näkisit kaiken ensimmäistä kertaa kuten minä nähdessäni jättiläiset ja baskeripäisen suden. En hämmästellyt näkyä olin iloisesti yllättynyt. Kysyin vain olimmeko tulleet jättiläisten maahan.

Se kuinka epäilin familiar Ullan kykyä puhua oli aivojen vakiintunut tapa nähdä maailmaa. Kaikki se ulkoa opittu, lokeroitu, jotta kaikki olisi samanlaista ja turvallista ikuisesti. Juuri se yrittää tuudittaa meidät siihen tasapaksuun turvalliseen elämään. Laittaa meidät kaikki olemaan samanlaisia. 

Hukkua merkityksettömyyden massaan ilmentämättä itseämme sillä tavalla millä tunnemme elämämme merkityksellisyyden.

Massaa on helpompi hallita, kuin yksilöitä ja tämä tieto kulkee myös kollektiivissa. Hallitukset ja uskonnot käyttävät sitä ihmisiin. 

Ihmiset on opetettu pelolla ajattelemaan samalla tavalla. Kun joku poikkeaa siitä hän on epänormaali. Ja juuri tuota kollektiivissa tarkoituksella opetettua turvallisuus hakuisuutta vastaan me taistelemme, kun alamme ilmentää omaa erityisherkkyyttämme. Meistä tulee paariota, toisten ihmisten sylkykuppeja.

Ihmiset, jotka kulkevat maailmojen välissä käyttävät aloittelijan mieltä. Se ei kyseenalaista näkemäänsä se vain ymmärtää tulleensa ihmeiden valtakuntaan ja kuin lapsi riemuitsee kaikesta näkemästään.

On ollut välillä todella haasteellista koska maailmani avautuu niin erilailla, kuin monen muun. En ole myöskään niitä ihmisiä, jotka kokevat, ettei asioista kannata puhua leimaantumisen pelossa. 

Se on pelko, joka meidän täytyy voittaa jotta voisimme auttaa niitä jotka kamppailevat yksin näiden asioiden kanssa. Puhumalla ja kertomalla me normalisoimme asiat, jotka yritetään tehdä epänormaaliksi. 

Joku yrittää saada meidän maailmamme tuntumaan epänormaalilta, jotta hänen oman maailmankuvansa rajat eivät muuttuisi sillä muutos on pelottavaa. Kyse ei ole muusta kuin pelosta. Sillä erilaisuus heiluttaa vakiintunutta "normaaliamme".

Lapsena, kun aikuiset puhuivat "minun mielikuvitus ystävistäni" minä kyseenalaistin heidän tapaansa rajata maailman kuvaansa. Haastoin heitä kysymyksilläni miksi joku ei voisi olla totta vaikka hän ei nähnyt sitä?

 Ja välittämättä tuon taivaallisen enempää heistä jatkoin ystävieni kanssa leikkimistä ja heille puhumista sillä minulle he olivat ja ovat yhtä todellisia, kuin sukulaiset kahvikuppi kädessä yrittämässä rajoittaa mieltäni. 

Eräällä kurssilla puhuimme aurojen näkemisestä. Energiakenttä, joka ympäröi kaikkea elollista. Olin kertonut kuinka helppoa on nähdä aura lentävän linnun ympärillä. Eräs kurssitoverini nauroi iloisesti ja sanoi:" On varmasti ihana nähdä maailmaa tavallasi meille muille tavallisille tallaajille pulu on vain pulu mutta sinulle maailma on täynnä värejä".

Tuhansien "Oletko hullu, kuule mitään sellaista ei ole olemassa" lausahdusten joukossa hänen tapansa hyväksyä yksinkertaisesti ilolla toisen tapa nähdä maailmaa on ollut monen hymyni kohde. 

En usko että hän tietää kuinka vaikutti syvästi elämääni mutta juuri se on sen kaiken luonto. Se miksi yritän selittää, ettei sillä ettemme ymmärrä jotain asiaa ole merkitystä vain sillä on mitä me tiedämme sydämessämme todeksi.

Meillä on erilaisia tapoja nähdä puluja meidän ei tarvitse tietää miksi näin sen energiakentän, miksi uudessa asuinpaikassani seisoi jättiläisiä ja baskeripäinen susi, miksi puhuin koirani kanssa ja se vastasi. 

Tärkeää ei ole kysyä miksi? Vaan kysyä miksipä ei? 

Mutta vielä tärkeämpää on uskoa näkemäänsä, kokemaansa ja itseensä kysyen:

 Miksi haluaisin uskoa olevani merkityksetön, kun minulla on kyky ymmärtää, että olen merkityksellinen?

Kauneinta valoa päivääsi 




Kommentit

Suositut tekstit