TULLA SIKSI JOKA ON

Tulla siksi joka on. Miten hirvittävän helppo lause. Ensiarvoisen tärkeää mutta kuinka moni meistä oikeasti tietää keitä meidän pitäisi olla? 

Ja ennen kaikkea miten tullaan siksi joka on? 

Lapsuudessa me tiedämme. Me synnymme tänne valo syämessämme tietous itsestämme, rajoittamattomuudestamme. Lämmöstä, turvasta, rakkaudesta. Sielumme puhuu ja me kuuntelemme. 

Me kasvamme. Riippuen kasvuolosuhteistamme me joko pystymme säilyttämään tuon tietämyksen tai menetämme sen täysin. 

Me astumme mailmaan, josta ihmiset ovat luoneet omien pelkojensa kuvan. Meitä ennen tänne syntyneet, itsensä kadottaneet opettavat meidät valehtelemaan, peittämään tunteemme esittämään epäaiatoja rooleja. Meille opetaan heidän tapansa, jotta oppisimme pärjäämään heidän luomassaan maailmassa. 

Totuus on kadonut eikä kukaan enää muista sitä.

Ei halua muistaa sitä sillä pelottavinta on ymmärtää millaisessa valheessa on koko elämänsä elänyt. Pelottavaa on, kun joku näyttää sinulle todellisen itsensä. Silloin joudut kysymään itseltäsi kuka minä olen? Kysyttäsi sen kysymyksen et enää voi sulkea mieltäsi. Olet avannut oven jonnekin. Suureen tuntemattomaan.

Jotta meidän ei tarvitsi kysyä tuota kysymystä, jotta me voisimme elää unessa pakoillen tietämystämme me luomme rooleja korvaamaan totuuden. 

Liimamme aina seuraavan ja seuraavan päällemme ja kadotamme pikku hiljaa sen kaiken minkä toimme tänne mukanamme. Piilotamme sen maailmalta. Kunnes maailma ei enää näe meitä. Ei näe keitä olemme ja voimme kuvitella olevamme, jotain aivan muuta. 

Piilottaessamme itsemme maailmalta me piilotamme itsemme myös itseltämme. 

Aloittaessamme polkumme kohti itsetuntemusta. Kohdatessamme lohikäärmeitä, leijonia, karhuja emme me luo jotain uutta me otamme takaisn jotain vanhaa. Me kuljemme sisäänpäin emme ulospäin. Sitä on tietoisuus. Se laajentaa meitä. 

Kun puhumme laajentumisesta kätemme leviävät puheen mukana aina ulospäin. Se luo mielikuvan, että kaikki on ulkopuolellamme ja me avaamme oven jonnekkin vaikkapa taivaseen. Astelemme siitä ja puf olemme erimaailmassa.

Kyse ei ole ihan siitä. 

Me laaajeneemme ulospäin menemällä sisäämme. Valaistuminen on sitä, että ihminen oppii tuntemaan itsensä ei mitään sen mystisempää tokaisen usein. Vaikkakin siinä on mystiikkaa ihan tarpeeksi :) 

Riisuessamme luomiamme rooleja löydämme valtavan valomme, itsemme.

 Itsesämme ei ole ovia ei portteja ei rajallisuuksia. Eri kerrostumat ovat vain uskomuksia ja rooleja, joita pyyhimme pois. 

Astuessamme taivaaseen menemme sieluumme. Ja sielumme on tuo kaunis rajattomuus. Se on kosketuksessa kaikkeen kaikkialla. Siellä on kaikkien elämiemme tietoisuus ja kollektiivin tietoisuus, sillä siellä ei ole portteja, ei ovia, on vain rajattomuus.

Eräässä meditaatiossa Reikiopettaja opintojeni aikana putosin syvälle. Tuolla rajattomuudessa oli valtava tyhjä tila ja valtava olio. En osaa kuvailla tuota äärettömyyttä ja sitä olentoa johon törmäsin. Oli, kuin olisin pudonnut sen niskaan. Herätin jotain suunnatonta, ikiaikaista. Se käänsi päätään ja lausui: "Mikä ihmeen olemassaolo?"

Ja sillä hetkellä minulle tuli tunne, että ei ollut oikeasti väliä olinko kuollut vai elossa. Sillä ei yksinkertaiseti ollut väliä.

Tullessani takaisn olin pökertynyt ja tokkurainen täynnä tyhjyyttä ja ihmetystä. 

Eikö sillä oikeasti ole väliä? Sillä me uskomme, että jokainen tekomme merkitsee ja me olemme merkittäviä omassa ainutlaatuisuudessamme mutta onko näin? Onko näin esimerkisksi luonnon näkökulmasta? Olemmeko tarpeellisia? 

Mieti paikkaa, jossa ihminen on asunut ja sitten hylännyt. Sen valtaa luonto takaisin, jonkin ajan kuluttua. Kuin ihmistä ei olisi koskaan ollutkaan. Rakennukset murenevat ja kaikki peittyy aluskasvillisuuteen. Hiekka peittää rakennelmat, kuten vesi, lumi ja jääkin.  Luonnon näkökulmasta emme siis ole millään tavoin tarpeellisia vaikka pidämmekin itseämme luomakunnan kruunuina.

On sanonta maailmalle olet vain joku mutta jollekkin olet koko maailma. Mietin tuota sanontaa suhteessa siihen mistä äsken kirjoitin. Miksi me tarvitsemme jonkun ulkopuolisen kertomaan, että olemme tärkeitä. Onko tärkeää tuntea itsensä tärkeäksi voidakseen olla se kuka on? 

Muuttaisn tuon sanonnan "Maailmalle olet vain joku mutta itsellesi olet koko maailma".

Vai onko tärkeää vain huomata, ettei sillä aidosti ole väliä?  Me luomme helposti merkityksiä asioille kyetäksemme ymmärtämään ne. 

Mutta autuudessa, onko siellä ymmärrys olemassaolosta? Tarvitaanko sitä? Mihin asti voimme riisua roolejamme? 

Miten pelottavaa. Suunnaton autuus ja olento lipumassa läpi sen tietämättä mitään olemassaolosta. Onko se kaiken alku? 

Mihin asti putosin omassa autiomaassani omassa rajattomuudessani? 

Jos elämä on niin merkityksetöntä niin miksi koemme niin tärkeäksi olla jotakin. Haalia rahaa, valtaa, voimaa, henkistä tietoa? Eikö silloin ole helppoa vain laskea irti rooleistaan ja elämänsä tietoisesta ohjailusta. ja vain astua elämänvirtaan. 

Se virta kuljettaa meidät sinne minne tarvitsee ja tuo meille sen mitä tarvitsee.

Minun on  jopa helpompi ymmärtää nyt Budhalainen sanonta: Hiljaa istuen kevät tulee ja ruohoo kasvaa.

Meidän ei tarvitse tehdä mitään. Laskea vain kaikesta irti. Päälle liimatuista totuuksista, rooleista, elämä ohjailusta, halusta olla jotain erityistä, halusta olla olematta.

Uskon, että juuri silloin meille tulee aloittelijan mieli.Avoin kaikelle ja silloin tapahtuu ihme. 

Silloin me olemme tulleet siksi, joita olemme.