OMAN VOIMAN KOHTAAMISEN PELKO

 Makaan sängyssäni täysin rentona olen tehnyt reikihoidon ja minä vain putoan. Näen valtavaa lilaa pilvimassaa. Yhtäkkiä tuo massa alkaa rakoilla ja minä vain tiedän, että sieltä alta rupeaa nousemaan jotain ja minä huudan suoraa huutoa kauhun repiessä sisuskalujani. 

Tulen takaisin hiestä märkänä sydän läpättäen. Nousen sängyltä, kuin pakoon sitä mikä voisi tulla patjani alta. Menen keittiöön istumaan ikkunan ääreen. Juon vettä ja pikkuhiljaa hiki kuivuu iholleni, sydämeni löytää normaalin rytminsä, puistatukset vähenevät. On rauhallista vain poikani tekemä puinen suomenkartan muotoinen kello raksahtaa viisareiden siirtyessä eteenpäin. 

Katson liikennettä ja mietin mitä tapahtui. En pääse irti tunteesta, että jotain kamalaa oli nousemassa tuosta maanalisesta paikasta. Niin minä sen koi,n maanalaiseksi paikaksi.

Sama asia tapahtuu yhtä voimakkaana vielä muutaman kerran mutta kerta kerralta tuo aukko avautuu enemmän ja se mitä tiedän näkeväni se hetki lähestyy. Se puristaa kurkkua.

 Voisinpa olla menemättä mutta se ei ole minulle vaihtoehto sillä en voi olla rentouttamatta ja hoitamatta itseäni. En voi jättää meditoimista en vaikka nuo putoamiset kauhistuttavat minua. Hullu uteliasuuteni vie minua pelostani huolimatta.

Vantaalla asuessani, se oli siis aikaa kun olin muuttanut eämäni suunnan ja päässyt vihdoin hoitamaan lapsuuden jo kroonistuneet traumat, olin lähtenyt tutkimusmatkalle itseeni. Sitä ennen olin kieltänyt itseni totaalisesti kolmekymmentäkolme vuotta ja ollut tunnelukkojen solmussa eläen varjoelämää traumojen sekoittaessa psyykeeni täysin.

Aikojen saatossa oli silti tapahtunut kaikkea mitä en pystynyt kieltämään enkä pyörtämään. Kuullut nimeäni huudettavan. Sain mieheni hulluuden partaalle sanoessani, että joku huutaa postiluukusta ja ketään ei koskaan ollut missään. 

Yritykseni sulkea se kaikki mikä syntymässä oli verenperintönä minulle annettu  ja lapsuudessa normaalia, sai haavoilla olevan mieleni menemään entistä enemmän solmuun. Loin  vahvat lukot mieleeni estämään näkyjä ja ennalta tietämistä. Kaiken muun tapahtuneen ohella se oli liian rankkaa ja liian pelottavaa. En halunnut sitä elämääni.

 Mutta he halusivat minun käyttävän potentiaaliani ja siksi kuulin sieluni kutsun. Edesmenneen siskoni äänen kutsumassa vuodesta toiseen. Ja minut pakenemassa ja latomassa lisää tiiliä vankilani muuriin itseni ja elämäni välille.

Jälkeenpäin katsoessani huomaan kuinka paljon minua on yritetty herätttää. Joku kutsumassa nimeltä. Siksi välillä luulin jonkun huutaneen postiluukusta. Ääni oli niin todellinen ja sitähän ne ovatkin sinun sielusi kanavassa. Hyvin usein se oli edesmenneen siskoni ääni. Joskus jonkun muun.

Yksi mieleenpainuvimmista noiden kutsujen lisäksi oli kerta mökillämme. Olin sisällä ruuan teossa muun perheen ollessa kalassa. Yhtäkkiä kuulin koiranpentumme ulvovan kauhusta. Menin pihalle katsomaan mitä siellä tapahtuu ja ulkohuussin päällä istui valtava kaarne. Nähdessään minut se rääkäisi kunnolla. Katsoin sitä ja koiraa, joka juoksi pihalla uikuttaen. Iso pentu, pelästynyt tummaa valtavaa lintua. 

Kaarne ei ollut kiinnostunut koirasta se tuijotti inua intensiivisesti. Katsoin kaarnea ja vastasin se rääkäisyyn. Se katsoi vaativasti minua levitellen siipiään ja rääkäisi uudestaan. Rupesin tuntemaan voimani nousevan ja rääkäisin lujempaa. Se katsoi ja päästi suustaan niin vaativan komentavan rääkäisyn, että se sai vereni kuohahtamaan ja rääkäisin kunnolla takaisn. Silloin se levitti mahtavat siipensä ja lensi metsään.

Suurinta nautintoani tuolla mökillä oli kävellä ikivanhaan metsään missä sammal upotti polvia myöten, istua ikivanhojen kuusien alle kannon nokkaan koirieni juostessa iloissaan haistelemassa ikimetsän vehreitä tuoksuja.  Hyvin usein seuranani oli kolme kaarnea jotka kaartelivat korpimetsän yllä. Istuin kannolla ja vain nautin. Oli hiljaista, kaunista ja tunteissa täydellisen seesteistä.  Miten vahvasti kaarnet ovatkaan liittyneet elämääni aina. 

Kuten yleensä elämän oivallukset tulevat myöhemmin. Vasta vuosikymmen myöhemmin ymmärsin, että tuo Kaarne kävi kutsumassa minua. Tule, Herää. Silloin en  ymmärtänyt  miksi rääyin sille sen kielellä ja miksi tuntui, kuin olisimme väitelleet. Olisinhan voinut ottaa harjan ja huiskia sitä sillä tai heilutella käsiäni ja huuttaa hus. Nyt päälle vuosikymmen myöhemmin minä tiedän. 

Tämä on toinen asia mikä sinun tulee tietää etsijänä. Vastaukset kysymyksiisi tulevat Aina. Joskus nopeammin joskus hitaammin mutta ne tulevat. Tiedän, ettei se lohduta, kun haluaa tietää nyt mutta toivon, että artikkeleistani saisit edes jotain osviittaa itsellesi.

Uskon vakaasti, että polullani oli tarkoitus. Välillä mietin, että olisi se helpomminkin voinut mennä mutta nykyään tiedän mikä voima minussa asuu kaiken herkkyyden rinnalla. Tuskaa voi pelätä mutta silti se pitää pystyä myös kohtaamaan.

Sen vuoksi mitkä lukot olin luonut itselleni ja toistamani matra "en halua tietää" teki kaikesta minulle luontaisesta kauhistuttavaa ja hankalaa. 

Usko minua sinun avautumisesi voi olla todella paljon helpompi ja seesteisempi. Pelko on aina se mitä kohti kulkea. Mikä pitää voittaa, silloin saamme rauhan. Ja se tunne, kun on voittanut pelkonsa :D  Eikö? 

Pikkuhiljaa lila pilviverho rakoili ja ensimmäinen kerta, kun se repesi ja näin väläyksen hirviöstä mikä sieltä oli nousemassa, pelkoni ja järkytykseni oli valtava. Lohikäärme. Valtava, tumma, ikiaikojen myyttien ja tarinoiden kultaama pento. Legendojen pahanatahtoinen syöjätär. 

Se oli aikaa, kun lohikäärmeistä ei puhuttu kuten nykyään. Nykyään voit ostaa lohikäärme kortteja ja ne tuntuvat olevan normaali ilmiö henkisyyden poluilla.

En tiennyt miksi lohikäärme oli kiipeämässä ylös ja mitä tapahtuisi, kun se lopulta olisi kokonaan näkyvissä. Muistan vain kauhun ja epätoivon. 

Prosessi oli pitkä mutta jos matka itseen, omiin varjoihin, oman alitajunnan syövereihin olisi helppo päiväkävely eikö sen tekisi, joka ikinen ihminen maan päällä? 

Käyttäismme valmiuksiamme, intuitiotamme sekä sydäntietoutta joka hetki egomme sijaan.

Kun railo viimein avautui ja näin hänet kokonaan se ei ollutkaan enää pelottavaa vaan kaunista. Tiedän hänen olevan aina siellä minua varten. Voin nähdä ja tuntea hänet nytkin. 

 Paljon myöhemmin vasta, kun lohikäärmeet rupesivat vilisemään voimaeläin korteissa sain tietää, että juurikin lohikäärme on kovan elämän polun käyneiden voimaeläin usein. Muuttaakseen elämänsä, luodakseen nahkansa ja tullakseen omaksi aidoksi itsekseen tarjoaa lohikäärme voiman ja muutoksen esanssin käyttöösi. 

En pyytänyt sitä tulemaan. En edes tiennyt mitä sieltä oli nousemassa mutta nyt läpäistyäni haasteet, ylitettyäni pelot olen kiitollinen. Sain kauniin lahjan. Sain, jotain arvokasta ja ennen kaikkea sain myös oppia päättäväisyyden ja pelkojen ylittämisen voiman. Miten kaikesta voi seurata jotain uskomattoman hyvää, jos vain uskaltaa kohdata oman voimansa.

Minulla meni aikaa ennen kuin ymmärsin, etten pelkää niinkään pelkojani, kuin pelkään omaa voimaani. Oli helpompaa olla se tavallinen lyttyyn lyöty voimaton olento. Sulautua varjoihin, olla ei kukaan. 

Nyt en tarkoita kuuluisuutta tai sitä, että joku tietäisi kuka sinä olet ja mikä voima sinulla on käytössäsi. Tarkoitan ainoastaan sitä, että sinä itse tiedät kuka sinä olet ja uskallat käyttää omaa voimaasi täydesti. Sillä se luo sinusta lopulta sen kuka olet.

Kun uskalsin lopulta katsoa, kuka kuilusta kiipeää ymmärtäen mikä voima minulla oli käytössäni, olin ylittänyt suuren etapin. Oman voiman kohtaamisen pelko oli jäänyt taakse. Se loi perustan halulle tutustua itseeni kunnolla ja itsetuntemus on ensiarvoisen tärkeää etsijöille.

Kauneinta tätä päivää sinulle <3