SUURIN PELKO SYNNYTTI TAIDON ENERGIAOHJAUKSEEN

 Asuessani vielä Vantaalla hiukan jälkeen sen, kun olin puhdistanut kehoni kaikista kemikaaleista ja lopettanut kehoni ja mieleni hitaan mutta varman kuolemaan johtavan tuhoamisen.  

Olin kokenut siinäkin asunnossa asioita, jo ennen kuin lopetin. Kaikki nuo asiat, jotka ovat seuranneet minua halki elämän. Pidin niitä vain outoina sattumuksina, jotka toki todistivat jonkin muun pystyvän koskettamaan elämäämme mutta en ikinä ajatellut asiaa sen kummemmin. 

Olin solmussa mieleni kanssa synkällä polullani ja en antanut minkään koskettaa minua, koskaan. En osaa sanoa miksi nämä tulevat tässä järjestyksessä ulos minusta. Tarinat. Tarinat siitä mitä kaikkea maailmassamme on. Millä kaikella elämämme on ympäröity ja mihin kaikkeen ihminen pystyykään avautuessaan elämän hurjille, pelottaville ja niin kauniille ihmeille.

Kaikki ei ole kaunista on pelottavia hetkiä, suunnatonta tuskaakin mutta yhtäkaikki ne kuuluvat elämäämme ja muokkaavat meitä, kuin savenvalaja savi palasta. Joskus minusta tuntuu, että olen vain dreijalla pyörivä möykky johon mielivaltaisesti isketään kuhmu toisensa jälkeen. Mahtuneeko sinne kauneutta yhtään? Se jää nähtäväksi tarinamme edetessä.

Siellä minä olin öisessä asunnossa. Hiljaisuus? Voiko sellaista oikeasti kokea kaupungissa koskaan? Aina joku huutaa, joku kolahtaa. Vaikka asunto olis eristetty sen teennäinen tekohengityksen ääni kuuluu silti. Ikuinen suhina ja puhina laitteen tuodessa puhdistettua ilmaa hengitettäväksemme.

Tiedättekö vain juuri viime viikolla koin hiljaisuuden. Kävelin Huuhkajavaaralle. Paikka kuuluu Ruunaan ulkoilualueleisiin. Linnut olivat jättäneet kesän touhunsa ja erämaa oli täydellisen äänetön. Ei edes kärpäsen surahdusta ei mitään. Joskus sellainen kaiken kattava autuus on totaalisen pelottavaa sillä se herättää meissä syvän aution yksinäisyyden tunteen ja ihminen, kaupunkien laumasielu, ei ole valmis kohtaamaan sitä tekohengitetyssä asunnossaan, naapureiden riitoja kuuntelemassa, ikuisessa velkavankeudessa, istuen pyörässä, josta ei uskalla hypätä pois. 

Ja ulottuvillamme on silti aina jotain muuta, jos vain uskallamme avata silmämme ja katsoa. Kohdata itsemme, syvimmät pelkomme, kauneimmat laulumme. Potentiaalimme koko äärettömyyden.

Voisi luulla, että tarinani heilahti sivuraiteelle mutta jokainen aasimainenkin sillan ylitys johtaa meitä aina johonkin.

Öinen asunto. Hiljaisuus. Tunsin, ettei asunnossa ollut kaikki hyvin. Ettei minulla ollut kaikki hyvin. Tuntematon uhka painosti minua ja kylmäsi selkäpiitäni. En tiedä mikä oli liukunut asuntoon mutta tunsin sen jokaisella kylmää hikeä puskevalla solullani. Jäätävä kauhu levisi minuun. Alkoiko se pälyilevistä silmistä, jääkylmästä tunteesta selkäpiissä vai jaloista jotka jäätyivät liikkumattomaksi. Sydämeni hakkasi hulluna. Luulin sen särkevän kylkiluuni. Kuin hulluksi tullut käkikellon heiluri se paukutti seinämiä, jotka sulkivat sen sisäänsä. Jopa kasvoni jähmettyivät. Kuolinnaamio. Miltä se mahtoikaan näyttää?

Vaikka kaupungissa ei koskaan ole aidosti pimeää asunnossani oli juuri silloin syvän pimeää. Pimeys, jossa ei erota varjoja ei muuta, kuin tyhjyyden iättömän huokauksen. Miten kauan olinkaan pelännyt raamatullista pirua, paholaista sitä joka veisi mukanaan kuten kerran. Vaikka yksilö poistaisi pelon itsestään niin erityisherkkä ihminen joutuu taistelemaan myös kollektiivin pelkoja vastaan.

Istuin tietokonetuolilla, jonka olin pyöräyttänyt ympäri kohti huonetta tuntiessani jonkun olevan asunnossa. Pelon aikana ajantaju hämärtyy, oletteko huomanneet? 

Aikojen saatossa olin tuijotellut paljon peiliin tutkiessani auraani. Sellaista pitkää rentoa tutkailua ja huomannut kymmeniä ellei satoja erilaisia kasvoja, jotka soljuivat kasvojeni yllä. Olin siis nähnyt kasvoja tuijottaessani peiliin ja luonnollisesti kirkollisen kasvatukseni vuoksi luulin niitä paholaisen tekeleeksi. Tiedättekö minkälaista pelkoa ja ahdistusta tuo asia aiheutti minussa? 

Vuosituhansisessa kristillisyyden hyveiden peittämässä kulttuurissamme on normaalia mennä kirkkoon rukoilemaan isäjumalaa joka joulu mutta kertoa nähneensä henkiä "Oi olet hullu mene suljetulle osastolle".  Pelko asioista, joita pelkäämme kohdata tai päästää tietoisuuteemme kahlitsee meitä ja ohjaa käyttäytymistämme. Pelko peitetään vihalla. Ihmsen epärehellisyys itseään kohtaan saa aikaan tuon pelon. Kun ymmärtää miten ja miksi ihmisen mieli toimii on helpompi katsoa maailmaa.

 Meni pitkään ennen, kuin tajusin japanilaisen ikivanhaan sotisopaan pukeutuneen miehen, lettipäisen naisen, aristokraattisen parrakkaan miehen ja kaikken muiden olevan vain kaikuja menneisyydestä. Minun menneisyydestäni. Näin peilissä sieluni matkan, kaikki ne kehot joissa olin koskaan ollut. Kaikki ne elämät jotka olin elänyt. Jos siis näet ne ole huoletta ja ole kiitollinen sinulla on lahja ja kyky nähdä.

Mutta juuri tuolloin en sitä vielä tiennyt. Tunsin vain jäätävää kauhua ja jostain syvältä itsestäni nousi kapina. Nousi suunnaton voima. Nousin vapiseville jaloilleni. "Kaikki se mikä ei kuulu tänne poistukoon tästä asunnosta ja minun energiakentästäni nyt!" sanoin vapisevin huulin. Käsky energialle liikkua. Aivoni ja kehoni ovat oppineet nuo sanat ja niiden tarkoituksen minulle. Sinun käyttämäsi sanat voivat olla erilaisia juuri sinulle sopiva. Sanat ovat aie ja aie tekemisestä liikuttaa energiaa. 

Keittokomerossani oli suuri peili. Päätin mennä sen eteen tarkastelemaan mitä sieltä näkisin. Näkisinkö riivaajani? Ehkä saisin hänet poistettua. 

Pelko oli haipunut ympärilleni, se ei enää pidätellyt minua vaikka tunsinkin sen läsnäolon. Minussa virtasi uskomaton voima. En tiedä miten se tapahtui mutta yhtäkkiä edessäni oli kahden tennispallon kokoinen kirkkaan lila energiapallo. Se leijui edessäni, otsani korkeudella, tunsin suurta hämmennystä ja hetken, jopa pelkoa tätä näkyä kohtaan. Käännyin pitkän keittokomeroon kulman ympäri ja näin peilistä itseni ja utopistisen valopallon leijumassa kasvojeni edessä. Minulle tuli huikea tunne, että olin luonut sen suojakseni. Että se oli tullut ulos otsastani, kolmannesta silmästäni. 

Koetin ohjata palloa eteenpäin mieleni avulla ja se liikkui menettämättä korkeuttaan. Se totteli mieleni liikkeitä ja juuri kun tulin siihen tulokseen että tämä oli mahtavaa se hävisi. Ei kuulunut Puff ei mitään se vain katosi. 

Ja minä katsoin suu hieman auki peilikuvaani ja yhtäkkiä minä nauroin ja tuo nauru sai minut tuntemaan itseni entistäkin vapautuneemmaksi ja voimakkaasi. Kävelin asuntoon ja sanoin "no niin vieläkö täällä on jotain"? Mutta minä tiesin syvällä sisälläni minä teisin ettei minulla ollut hätää. 

En ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Vasta nyt vuosia myöhemmin sen kaiken valossa mitä on tapahtunut uskon nostaneeni esiin oman voimani. Jos ihminen on jumalattaren kuva niin ovatko hengetkin, jotka häntä auttavat omia luomuksiamme? Ovatko ne entisten elämien energiaa? Arkkityyppejä jotka seuraavat meitä? Entisiä rakastettuja, puolisoita, edesmenneitä sukulaisia? Ja jos kaikki sieluni suunnitelmat on koodattu meihin DNA,hamme niin silloinhan siellä on myös heidän kaikkien dna ja olemmeko silloin luojia vai luotuja? Ja koska kaikki on yhteydessä kaikkeen niin sama kysymyksen asettelu pätee edelleen. 

Ihmisillä on erilainen katsantokanta kaikkeen ympärillä olevaan. Ei meitä erota toisistamme muu, kuin tiedostamisen tasomme ja tiedostaminen avautuu, kun lakkaa pelkäämästä elämää ja ennen kaikkea lakkaa pelkäämästä itseään ja sitä kaikkea mitä saattaa löytää.

Miten pitkäksi aikaa olinkaan unohtanut tuon tapahtuman mutta kun aloin kirjoitta Noita Taivalta se kaikki nousee esiin. Pikkuhiljaa käsitän kuinka ääretön määrä minulla on kirjoitettavaa ja siltikin paperille päätyy vain ne kaikkien suurimmat tapahtumat. Vaikuttavimmat. Eivät enää ne elämäni arkipäiviin kuuluvat merkit ja enteet ja puhelut yläkertaan. 

Onko skeptisyys karissut minusta näiden vuosikymmenien aikana? Enpä usko sillä aina ensimmäinen kysymykseni on Mitä ihmettä? Ja nauru iloinen kiitollisuuden nauru, että he tai minä itse olen aina rinnallani ja saan kokea elämää täydesti. 

Hämmennys ja epäilys. Mutta voiko toista olla ilman toista? Ei varmaan minun elämässäni tähtikartallani kuu kauriissa. Vesittämässä kaiken. Estämässä alut. En usko, että on toista yhtä suurta epäilijää, kuin minä itse vaikka tämä kaikki on tapahtunut minulle. Ja suurin taistelu käydään luottamuksessani ja uskossani ei siinä ryydittävätkö nämä tapahtumat elämääni jatkossa. Tiedän, että ne seuraavat aina minua. 

Elämänppolkuni noidan askelista koottu. Muinaisesta tiedosta, uskosta ja suuresta rakkaudesta monivihvahteista rikasta universumia kohtaan.