HIRVIKALLION PEURANSARVINEN JUMALA

25.5.2017 (päivämäärästä tulee 22)              HelaTorstai  Pernaja

Olin herännyt kello neljä mutta kirjoitin aamu kymmeneen asti, jolloin hain kahvia keittiöstä. Keittiön ikkunan alla on minulla jopo, jonka satulalla minua tuijotti kiinteästi kirjosieppo, kuin ilmentäen tapahtumaa, jota olin juuri päässäni pyöritellyt. Mihin lähtisimme ulkoilemaan? 

Hämmästyin, valtavasti en ollut koskaan nähnyt sellaista niin lähellä ihmistä. Mieleeni tuli heti kuva ”aurinkokello vuoresta”. Tuntui, kuin tuo sieppo olisi siinä vain ja ainoastaan sen vuoksi, että esitti minulle kutsun kiiruhda! Linnun näkeminen saikin minut irrottautumaan kirjoittamisesta, johon putoan aina syvälle, kun on hyvä flow.

Tuo korkea kallioinen mäki jonka olin ristinyt vuoreksi mielessäni on reippaan lenkin päässä. Hiekkatietä päsee suht lähelle pyörälläkin ja sitten pitää pyörä jättää pellon pientareelle ja kävellä pitkän pellon reunusta  metsään, josta alkaa nousu tuolle kalliolle, jonka päällä on vanhan ajan kivipyykki.

Saavuttuani sinne, halusin heittäytyä sinne lepäämään. 

Riisuin kengät, laitoin pienen repun pääni alle ja kävin pitkäkseni jäkälille. Vaivuin alemmas ja alemmas rentoutumisen tilaan, kun yhtäkkiä kuulin vihikoira Ullan, jonka olin sitonut paikalla olevaan mäntyyn vikisevän. 

Tuhahdin hiukan ja annoin itseni vajota syvemmälle ollen enemmän läsnä hetkessä. Tuuli nousi. Tunsin energian kerääntyvän ympärilleni.

Haistoin taas tuon tutuksi käyneen myskin tuoksun, mietin, oliko se peura? Ei se oli villisika, sydän hiukan läpähti. Villisikoja, toivottavasti eivät yllättäisi poikasineen minua siinä makoilemassa. Yhtäkkiä kuulin kiireiset taputtavat askeleet takaani ja tajusin jonkun lähestyvän. Sinkosin pystyyn. Katsoin taakseni mutta en nähnyt siellä ketään.

Päätin maadoittua siinä seistessäni  ja antaa sydämeni rauhoittua.  Kaivoin sukkani lähemmäs jäkäliä ja kuvittelin mielessäni kuinka jalkapohjistani kasvoivat juuret pitkälle maan ytimeen. Läpi kallion ja erilaisten maakerrosten. Keino on ihan paras maadoittumiseen ja läsnäoloon. Jalat maassa pää pilvissä sanoo vanaha sanalaskukin.

Tajusin tuulen laantuneen kokonaan ja päivä oli taas tyyni ja kuuma, kuten kesäinen hellepäivä konsanaan.

Ulla vinkui, ryntäili hihnaa vasten ja hyppeli, kuin olisi halunnut jonkun tutun perään. Katsoin sitä aivojeni tajuamatta kuitenkaan kaikkein olennaisinta. Koiran leikkimistä. Tuijottelin sinne minne se loikkelehti miettien hajamielisesti peuroja taikka kettua mitä se ehkä haistoi.

Tähän on ehkä hyvä selittää, että yleensä Ulla on rauhallinen noissa tilanteissa. Pystyn meditoimaan metsässä, jopa niin, että pidän hihnaa kädessäni. Koira rauhoittuu jalkoihini ja voin unohtaa sen läsnäolon. Se on suuri juttu täysiveriseltä jälkikoiralta jonka vietiti kuljettavat sitä jatkuvasti nenä maassa hajuja eritellen. 

Kanssani tuo upea jäljestäjä on tottunut pitkiin pysähdyksiin niin mäntyjen juurill,a kuin heittäytymään selälleen sammalikkoon. Koska myös valokuvaan paljon olen joutunut rajoittamaan sen kiskomista metsässä. Siihen nähden Ullan sen hetkinen käytös oli häiritsevässä määrin outoa. 

Kävin uudelleen makaamaan pää kivipyykin päällä. Minua todella ramaisi.

 Tunnustelin energiaa, ei tuntunut pahalta. Tuuli puhalsi taas lempeän voimakkasti ympärilläni. Silti oudoksutti. 

Mielessä ryntäilivät eri vaihtoehdot. Vahvimpana mieleen tuli villisian voima ja kylä. Tuli kuva jättimäisestä villisiasta ja ikivanhasta klaanista. 

Kun olin vaipumassa uneen syvemmälle sai Ullan vaativa piipitys minut heräämään. En olisi halunnut. Olin niin väsynyt ja siinä oli niin mukava olla vaikka takaraivossa kiertelikin utuisesti oliko tämä ihan järkevää. Ja mikä ihme minua veti syvään tiedottomuuden tilaan? 

Häälyin teiedottomuuden ja tiedostamisen välimaastossa. Olin aikani siellä.  Vasta myöhemmin tajusin koiran oudon käytöksen. Olin ajatellut sen pyrkivän ketun tai peuran perään ja kiskovan siksi puussa ja inisevän. 

Ulla leikki ystävällismielisesti, jonkun kanssa mitä minä en nähnyt. Rupesin kuvaamaan sitä ja leikkiminen loppui siihen paikkaan ja koira pakitti taakse ja istuutui, kuin komennettuna. Hämmennyin ja tajusin kuvata lisää. 

Tuo videon pätkä on ainoa mikä on onnistunut sieltä. Ja siinä näkyy valtava hahmo peuranasarvinen jumala tai metsänhenki. Kaikki loput videoni tuolta ovat epäonnistuneet. On vain still kuvaa. Vaikka pyöritinkin puhelintani ympäri. Muut videot ovat sekunnin mittaisia. Edes valtava korvaani kuulunutut ääni ei ole tallentunut siihen. Kuin joku olisi hönkäissyt jotain. 

Aistini ovat äärimmilleen avautuneet ilmeisesti henkisen avautumisen myötä. Maistan, haistan, tunnen sekä kuulen asioita. En ole vielä täysin auki mutta avaudun koko ajan lisää. Jopa silmäni näkevät enemmän ja enemmän pikku hiljaa. Ehkä juuri sen äänen vuoksi sekä videoiden epäonnistumisen poistuin paikalta.

Kun lähdin, metsä löi minua kivuliaasti käteen. En ymmärtänyt mitä se halusi. Minua pelotti, että joku olento ei ehkä niin suopea voima veisi energiani koska olin nukahtamassa sinne. Tosin, kun niin oli käymässä, Ulla piipitti kovemmin.

Minulla oli koko ajan kävellessä tunne, että lähdin liian aikaisin. Kun nousin pyörän selkään tunne oli niin vahva, että jäin pitkäksi ajaksi pellon pientareelle seisomaan. Mieleeni tuli, että soittaisin ystävälleni. Lähdin silti lopulta ajamaan ja vastatuuli yltyi niin raivoisaksi, että tajusin minua estettävän. 

Kaunis +20c päivä muuttui kohdallani tummaksi myrskyksi Huusin raivoissani EN YMMÄRRÄ MITÄ HALUATTE EN YMMÄRRÄ! Tuuli oli niin vahva ja valtava hiekkapilvi seinämä edessäni, että olin pakotettu pysäyttämään. Pikku lintu lensi kuin raivoissaan viskattuna kauaksi metsän suuntaan, josta olin juuri tullut. Katselin kauhuissani ja huusin MINÄ YMMÄRRÄN! Tuuli laantui.

Päivä oli yhtäkkiä taas kaunis ja pilvetön. Tarkastelin metsää ja latoa jonka vierellä seisoin. Näin taivaalla valaan muotoisen pilven ja älysin, että valaita he halusivat minun kutsuvan sinne. Yhtäkkiä mielessäni nousivat sanat Hooli Dooli Doo. Vaikutus oli uskomaton. Tuuli levähti uudelleen tuulemaan, koira tökkäsi kuonollaan käteeni, sanat tulivat uudestaan ja uudestaan, huusin niitä päässäni. 

Nyt Ulla liikahti levottomasti, peloissaan kauemmaksi pyörän toiselle puolelle. En välittänyt siitä tunsin epäröivän voiman. Tuuli yltyi tuulemaan ja pilvi liikkumaan. Ladon ovi paukkui vaikka oli vahvassa säpissä. Kuulin äänien huutavan KUKA OLET? Huusin RIIKKA-LEAA!!!!  

Käännyin ympäri ja näin kaukaisuudessa tomupatsaan muodostuvan. Valtava patsas kasvoi korkeutta ja minä tiesin herättäväni jotain, mutta minun piti jatkaa. Se muodostui ja lähti tulemaan. Pääskyt palasivat taivaalle lentämään kauniisti. Yhtäkkiä tunsin, että kaikki oli ohi. Katsoin vielä metsää ja latoa nousten pyörälleni. Oli niin kuuma. Ajattelin palata samaa tietä takaisin kotiin, jota olimme aiemmin tulleet. 

Tuo lenkki on aika pitkä kokonaisuudessaan, läpi aavojen peltojen, lehto- ja metsämaiseman siitä asfalttitielle, joka halkoo kylää ja sitä pitkin sitten kotiin. Tai, jos palaa takaisin on vain parin kilometrin hiekka tie ja nousu talolle. Koska kuumuus oli koiralle raastavaa ja olimme pyörällä olisin mennyt lyhyintä tietä kotiin. 

Mutta västäräkki nousi neuvomaan, pakottava tunne palasi ja käännyimme risteyksessä vasemmalle jatkamaan pitkää lenkkiä. Pellon sivulla tuli pakottava tunne pysähtyä. Linnut lensivät taas ihan väärin. Minua ahdisti valtavasti ja rupesin kutsumaan Hooli Dooli Doo.  Käännyin ympäri niin, että näin kaukaisuuteen takanani oleville pelloille myös. Sieltä kaukaa, joku lähti lähestymään. Katsoin tuota muodostumaa pitäen pyörääni pystyssä ja huusin yhtäkkiä ”PARANTAKAA!!! KATSOKAA MITÄ HE OVAT TEHNEET TÄLLE MAALLE. HERÄTKÄÄ JA PARANTAKAA, PARANTAKAA, PARANTAKAA TÄMÄ MAA HOOLI DOOLI DOO ”. 

Tuo ilmiö kulki minua kohti. Ruohot lakosivat sen edestä. Pitkät ruohot ojan pientareella, tien ylitys pienen tomun tupsahduksen saattelemana.  Minä katsoin mykistyneenä tuota näkyä se oli, kuin läpinäkyvää nestettä. Pikemmin tunsin sen muodon tietoisesti, kuin näin ulkoisilla silmilläni. On vaikea selittää miten nähdä jotain sellaista minkä osaa itse hahmottaa mutta ihminen joka ei käytä kykyjään ei voi sitä huomata. Katsoin sitä ja  minua rupesi itkettämään. Tuli tunne, että hän harppoi kiireellä iloisena, että hänet oli vapautettu. Ohjasin sitä kohti metsää lepertelemällä Hooli Dooli Doo. Miten henkeä salpaavan kaunis näky keskellä tuuletonta peltoa. Heinät lakosivat ja näkymättömyydessä heilui yksi heinä, kuin joku olisi sitä riemastuneena pyöritellyt. 

Heinä liikkui ylös alas niin, kuin olento olisi heiluttanut minulle kättään. Tunsin valtavan rakkauden repivän rintani auki ja kuiskin sille saman aikaisesti ”Rakastan sinua Ikuisesti” pyllähtäessäni keskelle tietä itkemään mitä he ovat tehneet tälle maalle ja itkin ja itkin. Leivo kävi luonani se oli kuin se olisi jonkun olennon päässä vain merkkinä mihin olento loppuu, komensin sen jatkamaan metsään. ”YHDISTYKÄÄ TEHKÄÄ YHTEISTYÖTÄ PARANTAKAA TÄMÄ MAA”

Ulla lohdutti minua lempeästi tassullaan ja siinä minä istuin pitkään keskellä kirkasta päivää keskellä peltotietä itkien. Lopulta nousin ylös.

Taaskaan minun ei onnistunut palata vaan tuuli äityi uudestaan puhaltamaan ja kun en tajunnut pysähtyä minut tönäistiin voimalla alas pyörän selästä niin. että sain juuri jalkani alle estämään kaatumista. Siinä minä taas huusin Hooli Dooli DOO. Tuuli nousi, joku lähestyi metsästä mutta komensin hänet sinne. 

Miettiessäni jälleen kerran mitä kautta postuisimme tietoisuuteeni tuotiin pääsky ladon katon harjalla. Huomatessani sen se nousi ja lennähti oikealle etiäpäin ja silmäni osuivat täyteen kullan punaan. 

Keskellä kirkasta päivää kettu oli tiellä, se ratkaisi kaiken. Huusin sille Hooli dooli doo se kääntyi ympäri. hölkkäsi, pysähtyi, katsoi meihin, hölkkäsi taas, kääntyi vielä katsomaan kuin kysyen tuletteko?  ja risteys kohdassa kääntyi pitkin tietä laskeutuen siitä sitten ojaan. 

Ulla ei ottanut siitä mitään vainua. Niinpä me kuljimme pellon loppuun ja vielä pysähdyimme kerran huutamaan Hooli Dooli Doo. Siinä paikassa huomasin metsän tekevän hevosenkengän ja olevan mäkineen ja aaltoilevuuksineen, kuin lohikäärmeen selkä. Mietin mitä olin oikeasti herättänyt.

Kuljimme lehdon läpi ja tulimme kohtaan. jossa oli metsä hakkuut käynnissä. Putosin melkein pyörän päältä kivusta, joka iski vatsaani. Tunsin jopa vihaa katsoessani, miten törkeästi he olivat raiskanneet koko ikivanhan metsän jättämättä mitään mylläämättä. 

Kun tulimme ison tien risteykseen pysäytti iso perhonen meidät. Se kohtasi toisen ja toinen lähti takaisnpäin. Kiitin sitä hiljaa mielessäni saattamisesta ( olin pyytänyt suojelusta matkalleni). Seisoin hyvän tovin risteyksessä puhumassa voiman kanssa, joka oli perhosen muodossa ja pyysin siltä anteeksi tekojamme. Taivas oli tummunut aidoiksi myrskypilviksi ja pyysin, että sadetta pidäteltäisiin kunnes pääsisimme kotiin. Kotiin oli yli puolen tunnin matka mutta kuin pidäteltynä mustat myrskypilvet avasivat sateen virtaamaan, kun pääsimme sisään.

Tuo kokemus avasi suuria ovia ja toi mukanaan lisää ymmärrystä viime vuosien unista ja näyistäni saatuihin tietoihin ja tapahtumiin.

Tuohon päälle kuuden kilometrin pyörä lenkkiin oli mennyt aikaa viisi tuntia. Normaalisti sen polki Ullan tahtiin reilusti vajaassa tunnissa.

Minusta on aina tuntunut, että sulaudun metsään. Tuokiossa linnut palaavat puihin ja kaikki normalisoituu. Tänään kalliolla tuntui, että olin juurtunut maahan, muuttunut muurahaisten ja hämähäkkien ravinnoksi.

27.5 la Pernaja klo 18.42. Näin unta, että minulla oli joku hopeinen pyöreä kuin valojuttu valokuvauksessa, kädessä. Mutta kuitenkin tuli tunne rummusta. Minulle sanottiin tehtäväni olevan Parantakaa maa. Kysyin ennen päiväuniani tehtävästäni koska näin näkyjä maan alkuajoista. Hiekkarannalta sekä siinä kivi, kirkas vesi, joku valtava tuli alas veteen, kuva siirtyi.

Todella voimalliset energiat ja ajat menossa olen loppu fyysisesti. Haluan tietää mitä vielä vastustan? Mistä en halua päästää irti.

Putoan

mielikuvat välkkyvät nopeasti mielessäni 

muodostaen salamannopean tarinan

Villisika Suuri susi hirvi peura klaani

lohikäärmeen lapsi muna valkoinen nainen

isoisä lohikäärme valas ympyrä täydentyä

vein suden seinälleni ihoni revittiin pois

menin lohikäärmeeseen joka vei minut 3kertaiseen silmukkaan

lampareeseen joka nousi hirvikallion alta aina taivaisiin

Kirjoitukseni on niin sekavaa etten saa siitä useinkaan selvää olen kirjoittanut pikaisesti tuon ylös, jotta muistan myöhemmin näkyni.  

Seison Valtavan Villisian edessä tuijottaen sitä ylöspäin. Se katsoo minua, tunnen itseni niin mitättömän  pieneksi. Päätän, etten peräänny. Sanon valitsevani suden ja peuran klaanin, samassa niitä ilmestyy taakseni silmänkantamattomiin. Vahvistan valitsevani nämä ja minut temmataan matkalle.  Putoan alas alas aina vain alaspäin, vien suden nahan seinälleni alisissa olevaan luolaan. Ihoni revitään irti. Kulkeudun lohikäärmeen sisään, kuin pukuun joka vedetään päälle. Se vie minut kolminkertaiseen silmukkaan sukeltaen lampeen joka nousee hirvikallion alta aina taivaisiin asti.

Kun havahdun matkaltani tajuan, että pelostani huolimatta minun on palattava metsään. Katsomaan jäikö jotain kesken. Vaikka tuolla metsässä on aiemmin sattunut vaikka mitä en ole koskaan tuntenut niin suurta pelkoa sinne palaamisesta.

18.53. Sydän jyskyttäen hyppään pyörän selkään ja Ulla askeltaa vieressäni. Lähestyessämme  metsää kutsun rauhan enkeleitä paikalle ystäväni neuvon mukaan. Kaikki on rauhallista. Näen pellolla 2 kurkea ne astelevat siellä kuovien huutaessa niille varoittaen niitä astelemasta pesiinsä. 

Ulla on jotenkin todella flegmaattinen ja tahdoton. Tullessani sydän jyskyttäen metsän reunaan jään siihen hyväksi aikaa seisomaan ja odottamaan vastausta kysymykseeni saanko tulla? Metsä näyttää reitin mistä kävellä. Kun olen puuston toisella puolella, kuulen valtavan rysähdyksen äänen oikealta puolelta metsää. Pissaan melkein housuuni. Meinaan pyörtää ympäri ja paeta mutta mietin, että jos nyt juoksen saan juosta koko ikäni. 

Astun eteenpäin, nyt paukahdus tulee vasemmalta puoleltani. Katson samassa maahan ja siinä edessäni on hohtavan valkoinen untuva. Sieppaan, sen kiitollisena käteeni ja puristan sen pelosta jäykistyneeseen kämmeneeni. 

Koira on todella outo. Vainukoira, joka rakastaa metsää ja kiskoo minua yleensä, kuin risua perässään jäljestäessään kaikkea on takanani. Joudun todella kiskomaan sitä perässäni missä se jotenkin touhukkaana nuuskuttaa ihan selkäni takana kantapäissä kiinni. Päässä risteilee kaikkea kauheaa mutta mietin vain, että ihan sama mitä tapahtuu en annan pelolleni valtaa. 

Kunnes sitten päähäni iskee ajatus NE tulevat, jos ne saavat sinut kiinni ennen kalliota olet mennyttä!! yritän sännätä juoksuun 50 kiloinen koira vain hidastaa mahdottomasti aikeitani. Muutama harppaus ja olen männyn luona, joka on kallion alaosassa. Pysähdyn siihen soimaten itseäni typeryydestä ja hymyilen itselleni. Koira muuttuu, kuin taika iskusta, kun olemme kalliolla se ryntää iloissaan häntä heiluen eteenpäin jäljestäen taas mitä lie. 

Kiinnitän sen puuhun. Ja laskeudun maahan makaamaan pää samaan kohtaan kiville, kuin viimeksikin. Tunnen välittömästi alkavani vajota. Koira rupeaa piipittämään lujaa. Tällä kertaa se tuijottaa vaatien minua, kun avaan silmäni. Otan sen irti puusta ja viereeni istumaan. Sen hampaat kalisevat hiukan. 

Laskeudun uudelleen ja rupean putoamaan, koira iskee tassunsa rintakehälleni ja raapii vaativasti. Tällä kertaa päätän uskoa sitä. Kaikki sen huomio on kiinnittynyt minuun. Nousen. Katselen ympärilleni. Päätän seurata Ullaa. Se meneekin vain hetken polkua ja pyörtää sitten kummallisesti ympäri juuri, kun minullekin tulee olo, ettei sinne suuntaan. 

Koetamme laskeutua siitä toiseen suuntaan kohti Vaiennetun metsän osaa, jossa minulla on myös vaikuttava kokemus aiemmilta retkiltäni. Pääsen etenemään vain muutamia kymmeniä metrejä, kun koira kääntyy hämmentyneenä sivuun ja minulla tulee voimakas tunne, että meidän pitää palata ylös. 

 Kävelemme kallion laen poikki ja mieleni tulee yhtäkkiä hiukan iloisemmaksi. Jään hetkeksi tuijottamaan tuota kivihökötystä alempaa rinteestä sitten päätän, että on aika lähteä pois. Metsä on haastava kulkea vesakon ja risukon takia. Polkuja ei näy. Astelemme alaspäin tietä, jonka vain tiedän olevan siinä. Reitti johon askelet sopivat. Tulemme pienimuotoisen altaan reunalle. Seison siinä tuokion. Kohotan katseeni ylöspäin kohti kallion lakea ja näen esi-isäni seisovan ”altaan” toisella puolella. 

Hän katsoo minua vakaasti kysyen? Otan kiinni kasvojeni vasemmalta puolelta ja siirrän naamioni syrjään (en koskaan tiedä mistä nämä symbolisetkin teot tai sanat kumpuavat mieleeni, ne vain tulevat ja tiedän niiden olevan juuri oikeita) paljastan itseni hänelle. 

Hän hymyilee ja heilauttaa kättään. Minä kiitän häntä. Tuulettomassa metsässä pieni koivu heiluu väristen. Pyydän häntä heiluttamaan sitä vielä, jotta tietäisin sen olevan totta. Mutta hän on mennyt ja varmana näystäni astelen alaspäin ja joudun valinnan eteen. 

4 ”ovea” ilmestyy eteeni mäntyjen muodossa. Valitsemme Ullan kanssa samaan aikaan oikean puolimmaisen. Hypätessäni puiden välistä tulen vaativaan maastoon. Tajuan, että valitsen itse aina vaikeimman tien elämässäni mutta minulla on taito kulkea niillä poluilla. 

Hymyillen kuljen alaspäin hopötellen Ullalle oivallustani. Kuulostelen metsää, en tunne painetta. Kun tulemme rinteen alas ja mietin mistä kohdasta meidän pitää kulkea ulos. Syöksyn spontaanisti suuren rakkauden tuntein halaamaan siinä seisovaa mäntyä, annan sille suukon ja kiitän metsää.

Pellolla kävellessäni tuuli nousee. Ensimmäistä kertaa elämässäni todellakin kuulen tuulen äänen. Sillä on matala ääni vaikken ymmärrä sanoja. Kurjet ovat lähteneet, on hämärää. Poljen kotiin lyhyintä kautta.